Olen opiskellut vuodesta 2009 lähtien Rosen-menetelmää. Kyseessä on kehotyöskentelymenetelmä, joka perustuu Yhdysvalloissa asuneen fysioterapeutin Marion Rosenin (1914–2012) havaintoon siitä, että lihasjännitysten syy voi usein liittyä tunteisiin. Jos jokin tunne on jäänyt syystä tai toisesta tuntematta meneillään olevassa tilanteessa, se voi jäädä kehoon jännityksenä. Kun hoitaja koskettaa lihasjännitystä vastaavalla voimakkuudella, voi jännityksen lisäksi vapautua alkuperäinen, aikoinaan kokematta jäänyt tunne. Tällöin sekä tunteesta että jännityksestä voi päästää turvallisesti irti.
Rosen-menetelmä on yksi kauneimmista asioista, mitä olen koskaan kokenut. Koulutus on pitkä, laadukas ja kansainvälisesti standardoitu. Hienointa on itse menetelmä sekä syvä luottamuksen ja kunnioituksen ilmapiiri, joka menetelmälle on ominaista. Rosenin parissa olen oppinut aivan uudella tavalla tunnistamaan, tuntemaan ja hyväksymään tunteeni juuri sellaisina kuin ne ovat. Sitä myötä myös toisten ihmisten tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen helpottuu.
Paluu viikon intensiivikurssilta tavalliseen arkeen on tällä kertaa saanut minut havainnoimaan arkisten tunteidenkäsittelykeinojen onttoutta. Olen seurannut suuta, joka sylkee suuttumusta ja syyllistämistä sanoina ulos. Olen kuunnellut ääntä, joka ei tule suusta ulos, vaikka sillä voisi olla sanomista vihasta, kiukusta, voimattomuudentunnosta tai syyllisyydestä. Olen katsellut kasvoja, jotka puhuvat väräjävästä loukkaantuneisuudesta käsin, hyökkäävät ja puolustautuvat.
Pää puhuu yhtä, vaikka todellinen tunne voi olla vaikka pelkoa siitä, että ei kelpaa, ei tule hyväksytyksi, ei ole arvokas sellaisena kuin on. Vaikka kova kuori saisi helposti kääntämään selkänsä, sen kätkemät todelliset tunteet ovat syvän inhimillisiä ja ymmärrettäviä.
Aloin miettiä turhan riitelyn anatomiaa. Riidan juurisyy on mielestäni tärkeä. Yleensä kyseessä on jokin oikea tunne, joka pyrkii pinnalle, vielä ilman nimeä ja muotoa. Jos keskustelu jää kiertämään kehää hyökkäysten ja puolustautumisten pintatasolle, riita aloittaa kierteen, josta ei ole todellista hyötyä kenellekään.
Sen sijaan jos keskustelijoiden välillä on luottamusta, puhuvan pään voi pysäyttää. Sille voi sanoa myötätuntoisella ja lempeällä tavalla: pysähdy tuohon. Katso tarkemmin. Kuuntele. Miltä sinusta nyt ihan oikeasti tuntuu?
Kun todellinen tunne löytyy, se saa nimen ja mahdollisuuden tulla näkyväksi sellaisena kuin se on. Tällöin tunne toimii kuin lintu. Se nousee omille siivilleen ja lentää häkistään pois.
Ja kas, riidan alku on muuttunut merkitykselliseksi kohtaamiseksi, jossa ihminen on saanut luvan olla sellainen kuin on, tunteineen päivineen. Mikä elämän paradoksi: kun olet aseeton, paljas oma itsesi, olet täysin turvassa.
Kuunteletko kuorta vai ydintä?
