Ujous – portti pelkoon vai rakkauteen?

Kuvassa minä ja ystäväni Ulla Paasikallio (vasemmalla) lähdössä Viisas elämä -messuille pitämään elämämme ensimmäistä workshopia hyvinvointialan yrittäjänä syksyllä 2016. Kyllä jännitti!

Juttu on julkaistu alun perin Minä Olen -lehdessä 6/2016. Teksti ja kuva: Jenni Arbelius.

Onko ujous luonteenpiirre vai kimppu voimakkaita tunteita? Minulle ujous on asia, joka on tärkeää hyväksyä – ja vasta sitten siirtää sivuun ohjaksista.

Alakoulussa istuin aina eturivissä. Kyllä, olin todella kiinnostunut oppimisesta. Ei, se ei ollut todellakaan ainoa syy paikkavalintaani. 

Tärkein syy oli se, että kun viittasin ja vastasin opettajan kysymyksiin, tiesin että vain opettaja näkisi, kuinka kasvoni muuttuivat kauttaaltaan punaiseksi.

Lähes mikä tahansa huomio sai minut punastumaan, nolostumaan, viritti hermostoni ylikierroksille ja levitti kuumotusta ympäri kehoa. Sai minut haluamaan äkkiä pois tilanteesta, ohjaamaan huomion jonnekin muualle, antamaan puheenvuoron ja valokeilan mahdollisimman nopeasti jollekin toiselle. Olin todella, todella ujo – ja olen edelleen.

Ujous on hyvin suomalaiskansallinen piirre. Sen parhaita ystäviä ovat häpeä, turvattomuus, epävarmuus, arvottomuus ja pelko. Voi vain kuvitella, millaiseksi oma käytös muuttuu, kun hengaa tässä seurassa.

Sitä alkaa epäillä itseään, vesittää todellisia mielipiteitään, tunteitaan, omaa totuuttaan. On vaikeaa olla itsensä puolella. Vähitellen lakkaa sanomasta, mitä todella ajattelee. On mieluummin yksin kuin ihmisten seurassa, jos se kerran tarkoittaa näiden tyyppien tulemista mukaan.

Oman elämänsä sivustakatsoja

Ujous tekee ihmisestä helposti oman elämänsä sivustakatsojan. Se eristää, tukahduttaa, vaientaa, saa luovuttamaan tai ehkä paremminkin – estää aloittamasta. Ujo ihminen ei meinaa uskaltaa edes aloittaa tai yrittää, ei vain pysty.

Kyse on niin kehollisesta ja konkreettisesta kokonaisuudesta, etten ainakaan itse ole aina osannut ajatella ujoutta tunteiden kimpuksi. Pidin sitä luonteenpiirteenä, luonnonlakina, jonain sellaisena, joka määräisi oman kohtaloni ilman, että muuta vaihtoehtoa uskaltaisi edes ajatella.

Ja silti, juuri tunteista ujoudessa on kyse. Tunteista, jotka supistavat ihmisen kykyä itseilmaisuun, läheisyyteen, aitouteen olla oma itsensä, olonsa turvalliseksi tuntemiseen seurassa ja oman tilan ottamiseen maailmassa.

Ujoudestani huolimatta olen päätynyt tekemään elämässäni asioita, joita ujouteni olisi voinut estää (ja voin kertoa, se on todella yrittänyt parhaansa).

Lähtökohtaan nähden on ihmeellistä, että opiskeluaikoina tein sivutöitä mallina, esiinnyin muotinäytöksissä ja televisiossa, jopa juonsin joitakin tapahtumia. Sen jälkeen työskentelin kokopäiväisesti toimittajana ja ilmaisin ajatuksiani valtakunnallisille yleisöille.

Nykyään toimin hyvinvointialan yrittäjänä. Se on asettanut minut jälleen uuden haasteen eteen. Minun on pitänyt markkinoida työtäni ja itseäni. Ja mikä pahinta – ja parasta! – nyt en voinut enkä halunnut piiloutua enää minkäänlaisen ammatillisen roolin taakse.

Juuri kun kuvittelin, että voisin vain eristäytyä hoitohuoneeseen, jossa voin kohdata asiakkaita kahdenkesken ja jutella hiljaisella äänellä… Ei.

Tiesin etten koskaan pääsisi siihen tilanteeseen, ellen tekisi itseäni löydettäväksi ensin. Tulisi esiin luolastani.

Kaiken lisäksi nyt oli kyse omasta elämäntehtävästäni, täysin omasta jutustani. Sydämessäni en halunnut, että se näyttäisi keneltäkään muulta kuin minulta. En, vaikka oman todellisen minän näyttäminen oli juuri se ovi, jonka oma ujouteni oli aina halunnut sulkea, ja haluaisi sulkea myös jatkossa.

Jälleen kerran unelmani vaativat siis minua tulemaan esiin, puhumaan totuuttani, ilmaisemaan itseäni, näkymään sellaisena kuin olen. Ymmärsin, että minä todella tarvitsen toisia ihmisiä.

Tarvitsen ihmisiä asiakkaiksi, jotta voin tehdä työtäni. En enää voinut vain istua kotona yksin ja hiljaa, toivoen että universumi vain järjestäisi minulle elannon jollakin taianomaisella tavalla – ja voin kertoa, että yritin tätä taktiikkaa melko pitkään.

Jälleen kerran elantoni oli kiinni siitä, että kohtaisin oman ujouteni, häpeäni, pelkoni, turvattomuuteni, kauhuni, katsoisin silmiin kaikkia niitä sosiaalisia pelkoja, joita olen kantanut koko ikäni.

Mutta tällä kertaa halusin voittaa pelkoni toisella tavalla kuin nuorempana. En halunnut enää pakottaa itseäni toisenlaiseksi, vaan tehdä omaa työtäni ujouteni hyväksyen.

Häpeä ei parane häpäisemällä

”Mitä tuolle sun itsetunnolle voisi tehdä?”

”Sinusta sanotaan, että olet niin ujo ja varautunut, ettei sinua uskalla palkata.”

”Sinä olisit tosi hyvä, kun vain pääsisit eroon tuosta ujoudesta!”

Näitä sanoja kuulin jatkuvasti työssäni mallina. Viesti oli selvä. Olisin hyvä, jos en olisi, mitä olen. Voisin menestyä elämässäni, jos kuolettaisin itsessäni sen, mikä minussa on aitoa. Toimisin kuin tunteeton robotti, omaa esiintymistaitoani jatkuvan harjoituksen kautta hioen.

Olin juuri ohittanut teini-iän, olin elämässäni yhtä aikaa epävarma ja toiveikas, aivan kuin kaksikymppiset yleensä. Halusin miellyttää ihmisiä ja oppia aina vain paremmaksi kaikessa, mitä tein. Silti tunsin, että saamassani rohkaisussa oli jotain todella väkivaltaista.

Koen, että olen kyllä hyötynyt elämässäni merkittävästi siitä, että olen toteuttanut itseäni ujoudestani huolimatta. Olen mennyt pelkojani kohti, aivan niin kuin käsketään.

Viitannut, vaikka naama punoittaa, opetellut olemaan esillä ja puhumaan julkisesti, vaikka olisikin tehnyt mieli vain pyörtyä ja oksentaa.

Yhdyn täydellä sydämellä viisauteen siitä, että harjoitus todella tekee mestarin. Mitä enemmän itseään altistaa vaikeille tilanteille, sen helpommiksi ne käyvät.

Mitä useammin viittasin eturivissä, sitä enemmän totuin vastaamaan. Pian punastuin vain silloin, kun annoin väärän vastauksen. Opin esiintyjänä ja itseni ilmaisijana toimivia maneereja ja tapoja, keinoja, joilla pystyin hallitsemaan esillä olemiseen liittyvää sisäistä kaaosta. Löysin sitkeällä siedätyksellä turvallisuutta sellaisen tapaan olla, joka tuntui alunperin äärimmäisen turvattomalta.

Silti tiesin, että jokin kivi ujouteen liittyen minulla oli vielä kääntämättä. Se kaikkein painavin. Minun oli eheytettävä kaikki ne tunteet, nämä vanhat ystävät, joiden kanssa olin oppinut tuntemaan itseni arvottomaksi ja hävettäväksi alun alkaen.

Mitä jos ei muuttaisikaan mitään?

Seison Tukholmassa yrittäjille suunnatussa julkisen puhumisen kurssilla, lavalla. Vetäjänä on Eric Edmeades, erittäin taitava julkinen puhuja, menestynyt liikemies ja jos minulta kysytään – ujojen esiintyjien enkeli maan päällä.

Huomaan, että käteni hakeutuvat suojaamaan lantioni aluetta, aivan kuin halusin peittää alastomuuttani, vaikka olen kaikkien oppien mukaisesti pukeutunut vaatteisiin, joissa voin tuntea itseni varmaksi.

Jalkani ovat vetelät ja käsivarret jäykät, tuijotan yleisöä silmät selällään, aivan kuin olisin joutumassa roviolle poltettavksi ja sanon: ”Olen tullut tänne hyväksymään ujouteni.”

Annan itseni tuntea kehossani kaiken sen kaaoksen, häpeän, kauhun, epävarmuuden ja epämukavan tunnesotkun, jonka vuoksi haluaisin paeta tilannetta kaikin keinoin.

Katson ihmisiä yleisössä silmiin, yksi kerrallaan. Katseet ovat lämpimiä.

Tunnen koko ajan kivun, jonka esillä oleminen aiheuttaa minussa kaikilla tasoilla. Silti jokin osa minussa tiedostaa, että oikeastaan juuri tämä tilanne oli syy siihen, miksi olin paikalla.

Tällä kertaa en kaivannut ulkokohtaisia oppeja siihen, miten voisin manipuloida itsestäni esiintyjän. Halusin mennä kohti epävarmuuttani, en sisäistä menestyjääni.

Toivoin tietoisesti voivai tuoda näkyväksi kaiken sen järkyttävän hämmennyksen, pelon, häpeän ja itseni tuomitsemisen, joka sisälläni oli. Tahdoin seistä lavalla kaikessa pienuudessani ja näyttää juuri sen kaikille niille ihmisille, jotka olivat paikalla.

Koska se oli totta. Enkä jaksanut paeta sitä enää. Halusin hyväksyä ujouteni, tehdä itseni kanssa rauhan, antaa itselleni luvan olla mitä olen.

Oikea lääke on myötätunto

Häpeän vastakohta on myötätunto. Hyväksyminen. Rakkaus, jolla ei ole ehtoja.

Oman kokemukseni mukaan ujoutta ei tarvitse voittaa, sen voi vain hyväksyä. Mitä enemmän ujouttani tutkin, sitä vahvemmin aloin ajatella ujoutta ovena aitouteen.

Niinpä tarkkailin ujoutta kaikissa ihmissuhteissani. Kun huomasin, että joku todella näkee minut, tunsin valtavaa halua työntää hänet pois, mennä pärjäävän suojan taakse, ryhdistäytyä, vakavoitua, koota itseni. Olihan se juuri sitä, mitä minun oli käsketty ujoudelleni aina tehdä.

Nyt en enää mennyt suojaan, vaan annoin itseni kohdata itseni ja toisen ihmisen juuri niissä tunteissa, joita olin koko ikäni yrittänyt välttää. Istuin naama punaisena ja selkä hiessä. Hengitin ja annoin toisen ihmisen nähdä minut juuri niin.

Huomasin, että ujous on myös herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Ja juuri haavoittuvuutensa jakamalla ihminen voi luoda erittäin läheisiä, aitoja ja rakkaudellisia ihmissuhteita. Ujous alkoikin yllättäen palvella ihmissuhteitani. Mietin, miten se voisi palvella työtäni ja itseilmaisuani.

Tarvitseeko maailma enempää esiintyjiä, joita katsomalla saa sellaisen käsityksen, että maailma on niiden, jotka puhuvat eniten ja kovimmalla äänellä? Minun mielestäni ei.

Ja silti asiassa on toinenkin puoli.

Kaikki ovat epävarmoja

Edessäni on nelisenkymmentä kuulijaa, olen esiintyjänä hyvinvointialan messuilla. Olen aloittamassa ryhmämeditaation ja istun joukon edessä. Tunnen, kuinka kaulaani kihoaa punaisia läiskiä ja voin vain aavistaa, kuinka epävarmuuteni tuntuu, näkyy ja kuuluu yleisöön asti.

Ja silti.

Nämä ihmiset eivät ole tulleet tilaisuuteen vain kannattelemaan minun pelkoani, epävarmuuttani tai häpeääni. Heistä jokaisella on niitä itsellään aivan riittävästi.

He ovat tulleet kuuntelemaan eheytyäkseen rakkaudellisessa meditaatiossa. Kokeakseen eheytymistä, rakkautta, voimaantumista.

Tiedän, että minun on aika siirtää ujous lopullisesti sivuun oman elämäni autonratista. Ujous saa kyllä olla mukana, mutta sen pitää alkaa istua paikalla, joka sille kuuluu. Pelkääjän paikalla. Epävarmuus saa kertoa mielipiteensä, kohtelen sitä rakkaudella, myötätunnolla ja hyväksynnällä.

Silti olennaista on yksinkertaisesti tehdä se työ, jota minua on pyydetty tekemään.

Huomaan ajattelevani, että ylenpalttinen ujoudessa vellominen on tietyn rajan jälkeen jopa hieman itsekeskeistä.

Kyllä, minua pelottaa ja hävettää. Ei, siinä ei ole mitään erityistä. Kaikkia ihmisiä pelottaa. Ihan jokaista ihmistä hävettää säännöllisesti, ehkä jopa päivittäin. Näiden tunteiden lisääminen tähän maailmaan ei tuo mitään hyvää yhtään sen enempää kuin niiden tukahduttaminenkaan.

Olen ujo, minua pelottaa, ajattelen. Tunnen sen kehossani, hengitän rauhallisesti. Sitten avaan suuni, hoidan hommani ja lähden kotiin.

Tyytyväisenä siihen, että vaikka en enää taistele esiintymispelkoani vastaan enkä yritä muuttaa itseäni muuksi, en myöskään anna pelon ja häpeän sabotoida elämääni.

Teksti: Jenni Arbelius

PS. Tutustu Tunne tunteesi, tunne eläväsi -verkkokurssiin, jonka käydä omaan tahtiin milloin haluat. Siinä käsitellään myös häpeän tunnetta, joka voi olla ujouden taustalla.

Voimauttavaa lukemista:

Ben Malinen: Häpeän monet kasvot.

Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Susan Cain: Hiljaiset – Introverttien manifesti

LÖYDÄ SISIMPÄSI VIISAUS JA VOIMA.
Haluatko syvemmän yhteyden Itseesi?

Liity sähköpostilistalleni ja saat ilmaisen mielenrauhan meditaation. Jatkossa saat tiedot tulevista tapahtumista sekä pääsyn maksuttomiin materiaaleihin, jotka saat suoraan sähköpostiisi. 

Invalid email address
En jaa tietojasi ulkopuolisille. Voit poistua listalta helposti milloin tahansa.
Copyright © 2024 2024. All rights reserved.
Proudly powered by 2024. Theme 2024 made by FitWP.